Mää ruppeen vissiin kirjailijaks
Kun nainen on täyttänyt 40, niin on aika tehdä elämässä joitain muutoksia. Toiset opiskelevat uuden kielen, toiset vaihtavat elämänkumppania tai hankkivat lapsia. Hyviä tapoja jokainen - minä ajattelin pistää lehmät pois. Olen lypsänyt lehmiä parikymppisestä asti. Päätin jo nuorena, että hankin miehen, jolla on lehmiä. Tavoite toteutui ja olen kykkinyt siitä asti lehmien alla miltei joka päivä. Mitä nyt muutaman kuukauden olen pitänyt äitiyslomaa. Kuopuksen synnyttyä me pistettiin kerran jo lehmät pois ja olihan ne, vajaan vuoden. Mutta aika ei ollut vielä kypsä ja myytävät hiehot jäivät meille vahingossa lypsäviksi ja homma jatkui kuten ennenkin.
Parinkymmenen vuoden ajan olen siis kykkinyt, harjannut, pyyhkinyt, siivonnut, pessyt, puunannut, ruokkinut, juottanut, puhellut, vetänyt, työntänyt, nostanut ja kurkotellut kahdesti päivässä, joka päivä. Vaikka ne lehmät niin mukavia onkin työkavereina, en voi sanoa, etten päivääkään vaihtaisi pois. Varmasti vaihtaisin, esimerkiksi sen aamun kun olemme nostaneet halvaantunutta lehmää ylös epätoivoisesti monen sukupolven voimin, tehtävässä epäonnistuen. Tai sen juhannuksen, kun olemme odotelleet eläinlääkäriä auttamaan vaikeassa poikimisessa. Antaisin pois myös sen yön, kun tein eläinlääkärin kanssa lehmälle keisarinleikkausta koko yön ja molemmat potilaat kuolivat, lehmä sekä vasikka.
Parasta lehmien kanssa touhutessa on ollut todistaa hyvin onnistunutta poikimista tai päästää lehmät jaloittelemaan pitkän talven jälkeen kesälaitumille. Lehmän kylkeen on ollut mukava nojata ja kertoa juuri ne vaikeimmat asiat. Monen monta kertaa olen nyyhkinyt lehmän lämmintä ihoa vasten omia suuria ja pieniä surujani. Eivätkä ne lehmärouvat ole juuri välittäneet, vaikka olen kironnut navetassa itseäni, omaa saamattomuuttani tai turhautumistani. Ovat vain katselleet suurilla silmillään.
Jos se työ kerran on niin mielenkiintoista, niin miksi ihmeessä siitä luopuu? Suurin syy muutokseen on varmaan se oivallus, että minullakin on vain yksi elämä. Yksi elämä, yhdet jäljet. Ehkä tekee mieli kokeilla jo jotakin uutta. Jotakin, mikä tuo minulle enemmän iloa. Jotakin, missä tunnen olevani taas arvostettu ja hyvä. Sillä maatalouden taikka lypsykarjatalouden arvostus ei ole tällä hetkellä Suomessa kovin häävi. Milloin kuulee olevansa tehotuottaja, kotirouva, työtön, työnarkomaani, yhteiskunnan elätti, teollisuuden välikappale tai kuluttajien riistäjä. Harva näitä kommentteja heittänyt on itse kokeillut tätä hommaa.
Päälle tulevat vielä kaikki viranomaisten vaatimukset, EU-pykälät, kuluttajien mielikuvat, meijerin standardit, lomatoimiston kyvyttömyys ja oma jaksaminen. Suuruuden ekonomia ajaa lypsykarjatilalliset aina vain suurempiin karjakokoihin. Enemmän lehmiä, enemmän maitoa, enemmän huolta, enemmän sairastumisia ja aina vain vähemmän rahaa tehdystä työstä. Tällainen pikku parinkymmenen lehmän karja herättää jo kollegoissakin silmien pyöritystä ja huvittuneisuutta. Pah, karjatilallinen muka!
Mitä sitten alan tehdä? Olen joutunut vastaamaan kysymykseen miltei jokaisen tuttavan kanssa puhellessa. En tiedä, olen vastannut. Ehkä elämä tuo minulle jotakin uutta. Rakastamassani Tankki täyteen-sarjassa Sulo Vilen sanoi myydessään huoltoasemaansa - Mää ruppeen vissiin kirjailijaks.
Parinkymmenen vuoden ajan olen siis kykkinyt, harjannut, pyyhkinyt, siivonnut, pessyt, puunannut, ruokkinut, juottanut, puhellut, vetänyt, työntänyt, nostanut ja kurkotellut kahdesti päivässä, joka päivä. Vaikka ne lehmät niin mukavia onkin työkavereina, en voi sanoa, etten päivääkään vaihtaisi pois. Varmasti vaihtaisin, esimerkiksi sen aamun kun olemme nostaneet halvaantunutta lehmää ylös epätoivoisesti monen sukupolven voimin, tehtävässä epäonnistuen. Tai sen juhannuksen, kun olemme odotelleet eläinlääkäriä auttamaan vaikeassa poikimisessa. Antaisin pois myös sen yön, kun tein eläinlääkärin kanssa lehmälle keisarinleikkausta koko yön ja molemmat potilaat kuolivat, lehmä sekä vasikka.
Parasta lehmien kanssa touhutessa on ollut todistaa hyvin onnistunutta poikimista tai päästää lehmät jaloittelemaan pitkän talven jälkeen kesälaitumille. Lehmän kylkeen on ollut mukava nojata ja kertoa juuri ne vaikeimmat asiat. Monen monta kertaa olen nyyhkinyt lehmän lämmintä ihoa vasten omia suuria ja pieniä surujani. Eivätkä ne lehmärouvat ole juuri välittäneet, vaikka olen kironnut navetassa itseäni, omaa saamattomuuttani tai turhautumistani. Ovat vain katselleet suurilla silmillään.
Jos se työ kerran on niin mielenkiintoista, niin miksi ihmeessä siitä luopuu? Suurin syy muutokseen on varmaan se oivallus, että minullakin on vain yksi elämä. Yksi elämä, yhdet jäljet. Ehkä tekee mieli kokeilla jo jotakin uutta. Jotakin, mikä tuo minulle enemmän iloa. Jotakin, missä tunnen olevani taas arvostettu ja hyvä. Sillä maatalouden taikka lypsykarjatalouden arvostus ei ole tällä hetkellä Suomessa kovin häävi. Milloin kuulee olevansa tehotuottaja, kotirouva, työtön, työnarkomaani, yhteiskunnan elätti, teollisuuden välikappale tai kuluttajien riistäjä. Harva näitä kommentteja heittänyt on itse kokeillut tätä hommaa.
Päälle tulevat vielä kaikki viranomaisten vaatimukset, EU-pykälät, kuluttajien mielikuvat, meijerin standardit, lomatoimiston kyvyttömyys ja oma jaksaminen. Suuruuden ekonomia ajaa lypsykarjatilalliset aina vain suurempiin karjakokoihin. Enemmän lehmiä, enemmän maitoa, enemmän huolta, enemmän sairastumisia ja aina vain vähemmän rahaa tehdystä työstä. Tällainen pikku parinkymmenen lehmän karja herättää jo kollegoissakin silmien pyöritystä ja huvittuneisuutta. Pah, karjatilallinen muka!
Mitä sitten alan tehdä? Olen joutunut vastaamaan kysymykseen miltei jokaisen tuttavan kanssa puhellessa. En tiedä, olen vastannut. Ehkä elämä tuo minulle jotakin uutta. Rakastamassani Tankki täyteen-sarjassa Sulo Vilen sanoi myydessään huoltoasemaansa - Mää ruppeen vissiin kirjailijaks.
No, jos en nyt ihan kirjailijaksi, niin bloggaajaksi kuitenkin.
Kommentit
Lähetä kommentti