SItten kahvit, kun adressit on luettu
Elämä on kuolemista, niinhän se on. Olen jatkuvasti tekemisissä kuoleman kanssa ja hyvä niin. Olen nähnyt kuolleen lehmän, koira, kissan, linnun, myyrän, supin, niin ja kuolleen ihmisen. Olen ollut auttamassa hautaustoimistossa, kantanut arkkuja, siivonnut toimistoa ja nostellut uurnia. Minulta on kuollut rakkaita ihmisiä ympäriltä, olen kantanut mammani arkkua, laskenut kukkia ja lukenut adresseja. Monesti olen töissä muistotilaisuuksissa, välillä kolmessa muistotilaisuudessa samana päivänä. Kuolemasta on tullut osa jokapäiväistä elämääni.
Mitä enemmän kuoleman kanssa onkin tullut tutuksi, sitä enemmän on alkanut arvostamaan elämää. Syntymä on hieno hetki elämässä, oli se sitten vasikka tai ihmisvauva. Kuolema on toisessa päässä ja yhtä arvokas sekin. Väliin jää eletty elämä. Voisi siis miettiä, miten voi tehdä elämästä arvokkaan itselle ja muille? Kiirehtimällä paikasta toiseen? Tiuskimalla? Olemalla ilkeä? Juoruilemalla ja panettelemalla? Tuskinpa. Elämästä tekee kultaakin kalliimman ainoastaan elämällä, hyväksymällä, että siihen kuuluu laaksoja ja vuoria. Kenenkään elämä ei ole yhtä nousukiitoa millään osa-alueella.
Kun kuolemme, täällä vielä eläville jäljelle jää suru ja kaipaus, viha ja rakkaus. On mielenkiintoista huomata, miten nämä asiat näkyvät muistotilaisuuksissa. Toisille tärkeä osa surutyötä on se, että jokaisessa pöydässä on omat vesikannut, toinen valitsee hartaasti servettien väriä. Jollekin on tärkeää, että pöytäkukissa on tiettyä kukkaa, jollekin ei ole väliä, onko kukkia laisinkaan. Yhteistä kuitenkin on se, että ruoan ja adressien lukemisen jälkeen tunnelma poikkeuksetta vapautuu. Nauretaan, ja puheensorina nostaa volyymia. Välillä ei tiedä, onko töissä 50-vuotisjuhlilla vai muistotilaisuudessa. Minusta on hienoa,että muistotilaisuudet päättyvät juuri noin, iloon ja kiitollisuuteen. Kuka meistä haluaisi kuollessaan, että läheiset ihmiset lakkaavat elämästä ja murehtivat ainoastaan meitä?
Eräässä muistotilaisuudessa kuulin papin sanovan, että muistot tekevät ihmisestä arvokkaan ja muistot himmenevät, mitä pidemmälle aika kuluu. Lopulta kukaan ei enää muista sinua. Minusta tuo sanoma oli lohdullinen. Olisi hienoa, jos minua ei kukaan enää muistaisi sadan vuoden päästä, olisin vain nimi hautakivessä. Minun ajatukseni ja tekoni sulautuisivat johonkin suurempaan kokonaisuuteen.
Ystävät,sitten, kun minun muistotilaisuuteni on, niin toivon, että saan paljon adresseja. Niiden lukemisen jälkeen juodaan kahvit ja syödään kakkua,saatetaanpa ottaa vielä yhden konjakit.
Mitä enemmän kuoleman kanssa onkin tullut tutuksi, sitä enemmän on alkanut arvostamaan elämää. Syntymä on hieno hetki elämässä, oli se sitten vasikka tai ihmisvauva. Kuolema on toisessa päässä ja yhtä arvokas sekin. Väliin jää eletty elämä. Voisi siis miettiä, miten voi tehdä elämästä arvokkaan itselle ja muille? Kiirehtimällä paikasta toiseen? Tiuskimalla? Olemalla ilkeä? Juoruilemalla ja panettelemalla? Tuskinpa. Elämästä tekee kultaakin kalliimman ainoastaan elämällä, hyväksymällä, että siihen kuuluu laaksoja ja vuoria. Kenenkään elämä ei ole yhtä nousukiitoa millään osa-alueella.
Kun kuolemme, täällä vielä eläville jäljelle jää suru ja kaipaus, viha ja rakkaus. On mielenkiintoista huomata, miten nämä asiat näkyvät muistotilaisuuksissa. Toisille tärkeä osa surutyötä on se, että jokaisessa pöydässä on omat vesikannut, toinen valitsee hartaasti servettien väriä. Jollekin on tärkeää, että pöytäkukissa on tiettyä kukkaa, jollekin ei ole väliä, onko kukkia laisinkaan. Yhteistä kuitenkin on se, että ruoan ja adressien lukemisen jälkeen tunnelma poikkeuksetta vapautuu. Nauretaan, ja puheensorina nostaa volyymia. Välillä ei tiedä, onko töissä 50-vuotisjuhlilla vai muistotilaisuudessa. Minusta on hienoa,että muistotilaisuudet päättyvät juuri noin, iloon ja kiitollisuuteen. Kuka meistä haluaisi kuollessaan, että läheiset ihmiset lakkaavat elämästä ja murehtivat ainoastaan meitä?
Eräässä muistotilaisuudessa kuulin papin sanovan, että muistot tekevät ihmisestä arvokkaan ja muistot himmenevät, mitä pidemmälle aika kuluu. Lopulta kukaan ei enää muista sinua. Minusta tuo sanoma oli lohdullinen. Olisi hienoa, jos minua ei kukaan enää muistaisi sadan vuoden päästä, olisin vain nimi hautakivessä. Minun ajatukseni ja tekoni sulautuisivat johonkin suurempaan kokonaisuuteen.
Ystävät,sitten, kun minun muistotilaisuuteni on, niin toivon, että saan paljon adresseja. Niiden lukemisen jälkeen juodaan kahvit ja syödään kakkua,saatetaanpa ottaa vielä yhden konjakit.
Ja säästäkää minut siltä, että syötte hautajaisissani kermaista porsaanfileetä, sillä siitä en ole koskaan pitänyt.
Kommentit
Lähetä kommentti