Torilla tavataan
Olin marraskuun lopulla Espanjassa maailmanmestaruuskilpailuissa. No, miten meni? - Tulihan sieltä yksi maailmanmestaruus, yksi hopea ja yksi maailmanennätys. - Aha. Oliks siä muita? - No oli siellä parisataa urheilijaa ja kolmesataa suoritusta. - Jaa, saiks paljon rahaa? - No e. Saim mää mitalin ja patsaan. - Jaa.
Olen käynyt tällaisia keskusteluita useita muutaman parin viime viikon aikana. MM-kisoissa tuli käytyä joo ja matkat oli halpoja.- Juu, ihan itte maksoin matkat ja seurasta sain vähän sponssia. Ja ei ollu ketään lentokentällä vastassa. Poika tuli hakee bussipysäkiltä ettei tarvinnut kävellä. -Onks kaupunki muistanu? - Ei oo. Kyl mei niitä viime vuonna kutsuttiin mitalikahveille, ku ite keitettiin ja leivottiin, mut ei siältä kettään tullu. Ei ne eres vastannu sähköpostiin mittään. Ku ei mei niitten miälestä mittään olla. Pitäis olla jossai muusa lajisa, jos tahtois, et kaupunki muistaa. Pyyrettiin mei niiltä sponssia yksien kilpailujen järkkäämiseen, muttei mittää saatu. Lehteen sais jutu, jos viittis itte kirjottaa. Tällasta tää o. Huippu-urheilijan elämä.
Itselleni kahvakuulamaratonin maailmanmestaruuskilpailut olivat hieno tapahtuma. Samanhenkistä väkeä oli paljon ja puitteet olivat hyvät. Tunnelma oli katossa ja joukkuehenki huippuhyvä. Menestys Suomen joukkueella oli erinomainen ja tulostaso oli huikea. Endorfiinihuipun jälkeen masennus iski vasta koto-Suomessa. Facebookin tsemppiviestit ja onnittelut lämmittivät hetken, mutta niinkuin Suomen kalsea ilmasto iski todellisuus vastaen kasvoja kotona. Tunsin itseni taas yhtä huonoksi kuin ennen kilpailuja. Jopa oman lajin sisällä suomalaisten upea joukkuehenki ja mitalimenestys sai arvostelua. Kevyen kuulan heiluttelu olikin yhtäkkiä helppoa ja MM-mitali jokaisen saavutettavissa. Saanen kysyä, jos se kerran on niin iisiä, miksi niin harva sitä harrastaa, saatika kilpailee tosissaan?
Tottakai ymmärrän sen, että lajini on todellinen marginaalilaji. Enkä jaksa uskoa, että siitä suuren yleisön laji koskaan tuleekaan. Kuitenkin todella moni seurasi sitä tietämättään viime kesänä osana SM-viikkoja Vantaalla ja piti siitä. Toki laji sai silloinkin arvostelua, että miehen näköiset naiset nostavat painavaa kuulaa ja aivan liian kauan. Tanssisivat sen sijaan balettia tai salsaa! Tulevat liian lihaksikkaiksi ja ruman näköisiksi! No itselläni ei noissa arvoissa ole juuri enää hävittävää, joten sen puoleen voin jatkaa harrastustani hyvillä mielin.
Enkä nyt usko, että kaupunki millään tontilla muistaisi. Mariskooli olis ihan kiva, mut ilmankin pärjää. On mulla noita lasiaskeja tuolla jo tarpeeks. Ja ku ite ostaa, saa sellaisen kuin haluaa. Ja kyllä ne kilpailut tulee järjestettyä ilman sponsorejakin.-Ei kai sihen lehteen mittään tartte kirjottaa, jos vaikka sattus olee jottai vanhoja formulajuttuja, niin pistäisivät niitä. Ja kyl mei itte ne mitalikahveetki voiraan keittää. Ei sen ny niin väliä oo. Mennee se näinki. Ja ens vuanna mei mennään sit taas kisoihi, jos henkisä ollaa. Jenkkien kans jo vähä sovittii, et nährään siälä. Juhlitaan si. Jos tulis parempi menestys.
Olen käynyt tällaisia keskusteluita useita muutaman parin viime viikon aikana. MM-kisoissa tuli käytyä joo ja matkat oli halpoja.- Juu, ihan itte maksoin matkat ja seurasta sain vähän sponssia. Ja ei ollu ketään lentokentällä vastassa. Poika tuli hakee bussipysäkiltä ettei tarvinnut kävellä. -Onks kaupunki muistanu? - Ei oo. Kyl mei niitä viime vuonna kutsuttiin mitalikahveille, ku ite keitettiin ja leivottiin, mut ei siältä kettään tullu. Ei ne eres vastannu sähköpostiin mittään. Ku ei mei niitten miälestä mittään olla. Pitäis olla jossai muusa lajisa, jos tahtois, et kaupunki muistaa. Pyyrettiin mei niiltä sponssia yksien kilpailujen järkkäämiseen, muttei mittää saatu. Lehteen sais jutu, jos viittis itte kirjottaa. Tällasta tää o. Huippu-urheilijan elämä.
Itselleni kahvakuulamaratonin maailmanmestaruuskilpailut olivat hieno tapahtuma. Samanhenkistä väkeä oli paljon ja puitteet olivat hyvät. Tunnelma oli katossa ja joukkuehenki huippuhyvä. Menestys Suomen joukkueella oli erinomainen ja tulostaso oli huikea. Endorfiinihuipun jälkeen masennus iski vasta koto-Suomessa. Facebookin tsemppiviestit ja onnittelut lämmittivät hetken, mutta niinkuin Suomen kalsea ilmasto iski todellisuus vastaen kasvoja kotona. Tunsin itseni taas yhtä huonoksi kuin ennen kilpailuja. Jopa oman lajin sisällä suomalaisten upea joukkuehenki ja mitalimenestys sai arvostelua. Kevyen kuulan heiluttelu olikin yhtäkkiä helppoa ja MM-mitali jokaisen saavutettavissa. Saanen kysyä, jos se kerran on niin iisiä, miksi niin harva sitä harrastaa, saatika kilpailee tosissaan?
Tottakai ymmärrän sen, että lajini on todellinen marginaalilaji. Enkä jaksa uskoa, että siitä suuren yleisön laji koskaan tuleekaan. Kuitenkin todella moni seurasi sitä tietämättään viime kesänä osana SM-viikkoja Vantaalla ja piti siitä. Toki laji sai silloinkin arvostelua, että miehen näköiset naiset nostavat painavaa kuulaa ja aivan liian kauan. Tanssisivat sen sijaan balettia tai salsaa! Tulevat liian lihaksikkaiksi ja ruman näköisiksi! No itselläni ei noissa arvoissa ole juuri enää hävittävää, joten sen puoleen voin jatkaa harrastustani hyvillä mielin.
Enkä nyt usko, että kaupunki millään tontilla muistaisi. Mariskooli olis ihan kiva, mut ilmankin pärjää. On mulla noita lasiaskeja tuolla jo tarpeeks. Ja ku ite ostaa, saa sellaisen kuin haluaa. Ja kyllä ne kilpailut tulee järjestettyä ilman sponsorejakin.-Ei kai sihen lehteen mittään tartte kirjottaa, jos vaikka sattus olee jottai vanhoja formulajuttuja, niin pistäisivät niitä. Ja kyl mei itte ne mitalikahveetki voiraan keittää. Ei sen ny niin väliä oo. Mennee se näinki. Ja ens vuanna mei mennään sit taas kisoihi, jos henkisä ollaa. Jenkkien kans jo vähä sovittii, et nährään siälä. Juhlitaan si. Jos tulis parempi menestys.
Kommentit
Lähetä kommentti