Äiti, isä, poliisi!

Äiti, isä, poliisi, ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Tämä on hätähuutoni paniikkitilanteessa. Pikkupaniikki on vain"Äiti!", vähän isompi"Äiti, isä!" ja oikein suuri paniikki on "Äiti, isä,poliisi!" Viime vuosina näitä paniikkitilanteita on ollut enemmänkin. Välillä joka päivä, joskus kerran viikossa, ehkä harvemminkin. Tunnistan oman hätätilanteeni, syke nousee, henki salpautuu eivätkä ajatukset kulje. Hätä saattaa tulla siitä,kun lehmälle tulee utaretulehdus, kärpänen menee ruokaan tai asiapaperit ovat hukassa.  Olen ennen pitänyt näitä oireita tavallisina, normaaleina. Vasta tämän kesän aikana olen oppinut, että hätähuutoni kumpuavat äärimmilleen viritetystä ansasta, voimakkaasta stressistä.

Okei, stressissä on siis kyse pakenemisesta. Mitä asioita minulla siis on ollut syytä juosta karkuun? Työ on varmasti yksi suurin syy. Maataloudessa kun on niin helppo palaa loppuun. Itsensä johtaminen on vaikeaa ja on suuria kiusauksia tehdä työtä aina vain enemmän ja paremmin. Kukaan ei ole sanomassa, että nyt riittää jo, lopeta tuo säätäminen! Ei ole olemassa sellaista kriteeriä, kuin riittävän hyvä. Ja jos joskus sellasta lähelle pääsisikin, tulee takaisku ja kaikki on taas aloitettava alusta. Kaikki ulkopuolelta tulevat odotukset lisäävät painetta kattilassa. Täydellinen koti, täydellinen äiti, kunnon emäntä ja oikea karjaihminen, kaikkeen ihminen ei taivu.

Vasta näin keski-iän kynnyksellä olen oppinut jollakin tasolla tunnistamaan omat vajavaisuuteni, niin ihmissuhteissa kuin työelämässäkin. Nyt vasta minulla on oikea pitää asioista, jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä. Jos minua huvittaa kuunnella oopperaa lenkillä, niin kuuntelen. Jos menen sienimetsään saamatta yhtäkään sientä, menen silti. Muiden ihmisten katseet tai ajatukset eivät enää säikäytä siinä määrin kuin ennen. Onko se sitten iän tuomaa viisautta vai keski-ikäistyvän naisen välinpitämättömyyttä, en tiedä. Nyt vain tuntuu hyvältä, ainakin tällä hetkellä.

Usein ennen vuodenvaihdetta olen miettinyt, että olipa kamala vuosi, ehkä seuraava on parempi. Ja sama on toistunut taas seuraavana vuonna. Olen elänyt oravanpyörässä, joka on vain kiihtynyt kiihtymistään, niin ettei lopulta ole pysynyt itsekään kyydissä. Tällaisessa kierteessä eläminen on vienyt minulta luovuuden ja kyvyn heittäytyä asioihin. Olen vain syyttänyt toisia asioista, jotka ovat kummunneet omasta riittämättömyyden tunteestani. Toivon, että ensi joulukuussa minun ei tarvitse enää miettiä samaa. Ehkä ensi vuonna minun ei tarvitse enää huutaa äitiä, isää ja poliisia. Jos pystyisin olemaan vaan, ihan zen.