Urheilijan näköinen
Äiti, sä et oo yhtään urheilijan näköinen!, huudahti jälkikasvu. No, en varmasti ollut. Päälläni oli marketista ostetut ale-shortsit ja laina t-paita. Olisi varmaan pitänyt pyörähtää urheilukaupan kautta ennen tänne tuloa, mietin. Olimme SM-kisaviikoilla Vantaalla ja ympärillä pyöri todella timmissä kunnossa olevaa urheiluporukkaa. Minä olin siellä jotenkin nuhjuisen näköinen ja korkeintaan huoltotiimissä. Mutta ei, urheilijoihin kuuluin minäkin. Minä! Liikunnanopettajan painajainen, hitain, kömpelöin, paksuin koko luokalta. Se, joka valittiin viimeisten joukossa joukkueeseen. joka ei oppinut kärrynpyörää tai volttia. Minä, joka vihasin liikuntatunteja. Määränpääni oli osallistua kolmeen lajiin samana päivän. Tehdä siis temppu yhdessä kilpatoverin kanssa, mikä ehkä jollakin tavalla jäi lajin historiankirjoihin.
Matka kahvakuulaurheilijaksi on minulla kestänyt neljäkymmentä vuotta. Olen aina ollut suhteellisen vahva, mutta toinen sija kuulantyönnössä pikkukylän koulujenvälisissä oli tähän asti ollut suurin urheilusaavutukseni. Eikä sekään ylittänyt uutiskynnystä. Osittain varmaankin siksi, että häpesin kyseistä suoritustani ainakin kymmenen vuotta. Liian paksu perhoseksi, niinhän sitä sanotaan.
Olin joskus kuullut sanan kahvakuula, mutta en tarkkaan ottaen tiennyt, mitä se voisi olla. Niinpä ilmoittauduin ennakkoluulottomasti kahvakuulatunnille, sillä piti edes jotakin liikuntaa harrastaa. Ensimmäisestä tunnista tulee varmaankin kuluneeksi nyt kuutisen vuotta. Ihastuin välineeseen samantien. Miten helppoa, miten yksinkertaista! Olin toki tottunut fyysiseen työhön, ehkä sen vuoksi isot liikkeet kiehtoivat minua. Kahvakuulatunnilla sai luvan kanssa ähkiä ja puuskuttaa, siihen jopa kannustettiin. Eikä tunnilla tarvinnut olla pieni ja hoikka, tanakkana tyttönä minulla oli voimaa jo omasta takaa ja pärjäsin hyvin.
Kaikki eivät todella kuulatunneista pitäneet, kenen mielestä siinä meni polvet, kenen mielestä selkä tai olkapäät. Mutta meitä oli pieni joukko, jotka innostuimme. Ajan saatossa tunnit loppuivat ja vaihtoivat paikkaa. Välillä kuulailu oli kokonaan tauolla, joskus kävin irtotunneilla. Erään kahvakuulatunnin aiheena meillä oli kahvakuulapuolimaraton. Just joo, kakskyt kilsaa kuulan kanssa juoksemista, ei kiitos! Mutta ei se ollut sitä, vaan kuulan nostamista 30 minuutin ajan. Muistaakseni teimme silloin triahtlonin eli nostimme kolme eri lajia, kutakin 10 minuuttia. Ja siitä se sitten lähti, urheilu-ura.
Kahvakuulamaratonin viehätys piilee ehkä siinä, että suorituksen tärkein osa-alue on pää. Voimalla ja kestävyydellä on toki sijansa, mutta ilman tahdonvoimaa ja sitä kuuluisaa suomalaista sisua, kuulaa ei nosteta puolta tuntia, saatika tuntia tai kauempaa. Suoritus on äärettömän tylsä, varsinkin treenatessa vastassa saattaa olla betoniseinä, jonka jokainen kolonen ja roso tulee puolen tunnin aikana tutuksi. Tunnin aikana niille rosoille on ehtinyt keksiä jo nimet. Pidemmissä suorituksissa betonin epätasaisuuksilla on jo elämäntarina.
SM-kisaviikolla Vantaalla nostin siis kolme lajia kuulalla, rinnalleveto-työnnön, puolitempauksen ja työnnön, kaikkia puoli tuntia. Hullun hommaa, varsinkin, kun kämmenet repesivät jo ensimmäisen suorituksen jälkeen. Viimeisen lajin kohdalla nahkaa oli enää lähinnä sormenpäissä. Kipua oli siis riittävästi. Kaiken uurastuksen tuloksena, minulla oli kotiintuomisina kolme SM-hopeaa. Ja kyllä, siellä oli myös muita osanottajia.
Hullua kuulakansaa yhdisti magnesium, hikipyyhkeet, jumppakuminauhat, rannesuojat, painonnostokengät ja nostovyöt, sekä rakkaus rautaisiin kuuliin. Ja tosiaan, minä olin markettishortseissani TV2:n urheilulähetyksessä ja revin ihoa kämmenestä hampaillani. Voiko ihminen enää alemmas vajota?
Matka kahvakuulaurheilijaksi on minulla kestänyt neljäkymmentä vuotta. Olen aina ollut suhteellisen vahva, mutta toinen sija kuulantyönnössä pikkukylän koulujenvälisissä oli tähän asti ollut suurin urheilusaavutukseni. Eikä sekään ylittänyt uutiskynnystä. Osittain varmaankin siksi, että häpesin kyseistä suoritustani ainakin kymmenen vuotta. Liian paksu perhoseksi, niinhän sitä sanotaan.
Olin joskus kuullut sanan kahvakuula, mutta en tarkkaan ottaen tiennyt, mitä se voisi olla. Niinpä ilmoittauduin ennakkoluulottomasti kahvakuulatunnille, sillä piti edes jotakin liikuntaa harrastaa. Ensimmäisestä tunnista tulee varmaankin kuluneeksi nyt kuutisen vuotta. Ihastuin välineeseen samantien. Miten helppoa, miten yksinkertaista! Olin toki tottunut fyysiseen työhön, ehkä sen vuoksi isot liikkeet kiehtoivat minua. Kahvakuulatunnilla sai luvan kanssa ähkiä ja puuskuttaa, siihen jopa kannustettiin. Eikä tunnilla tarvinnut olla pieni ja hoikka, tanakkana tyttönä minulla oli voimaa jo omasta takaa ja pärjäsin hyvin.
Kaikki eivät todella kuulatunneista pitäneet, kenen mielestä siinä meni polvet, kenen mielestä selkä tai olkapäät. Mutta meitä oli pieni joukko, jotka innostuimme. Ajan saatossa tunnit loppuivat ja vaihtoivat paikkaa. Välillä kuulailu oli kokonaan tauolla, joskus kävin irtotunneilla. Erään kahvakuulatunnin aiheena meillä oli kahvakuulapuolimaraton. Just joo, kakskyt kilsaa kuulan kanssa juoksemista, ei kiitos! Mutta ei se ollut sitä, vaan kuulan nostamista 30 minuutin ajan. Muistaakseni teimme silloin triahtlonin eli nostimme kolme eri lajia, kutakin 10 minuuttia. Ja siitä se sitten lähti, urheilu-ura.
Kahvakuulamaratonin viehätys piilee ehkä siinä, että suorituksen tärkein osa-alue on pää. Voimalla ja kestävyydellä on toki sijansa, mutta ilman tahdonvoimaa ja sitä kuuluisaa suomalaista sisua, kuulaa ei nosteta puolta tuntia, saatika tuntia tai kauempaa. Suoritus on äärettömän tylsä, varsinkin treenatessa vastassa saattaa olla betoniseinä, jonka jokainen kolonen ja roso tulee puolen tunnin aikana tutuksi. Tunnin aikana niille rosoille on ehtinyt keksiä jo nimet. Pidemmissä suorituksissa betonin epätasaisuuksilla on jo elämäntarina.
SM-kisaviikolla Vantaalla nostin siis kolme lajia kuulalla, rinnalleveto-työnnön, puolitempauksen ja työnnön, kaikkia puoli tuntia. Hullun hommaa, varsinkin, kun kämmenet repesivät jo ensimmäisen suorituksen jälkeen. Viimeisen lajin kohdalla nahkaa oli enää lähinnä sormenpäissä. Kipua oli siis riittävästi. Kaiken uurastuksen tuloksena, minulla oli kotiintuomisina kolme SM-hopeaa. Ja kyllä, siellä oli myös muita osanottajia.
Hullua kuulakansaa yhdisti magnesium, hikipyyhkeet, jumppakuminauhat, rannesuojat, painonnostokengät ja nostovyöt, sekä rakkaus rautaisiin kuuliin. Ja tosiaan, minä olin markettishortseissani TV2:n urheilulähetyksessä ja revin ihoa kämmenestä hampaillani. Voiko ihminen enää alemmas vajota?
Kommentit
Lähetä kommentti