Rosolli ja prinsipaalileivät

Kun kotona meillä oli juhlat, liuta tätejä tuli aina auttamaan. En tiedä, pyydettiinkö heitä vai tulivatko vaan muuten, mutta auttamaan tultiin kuitenkin. Minusta se oli aina hirmuisen hauskaa ja jännittävää, ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, niinkuin on tapana sanoa. Sekin tuntui minusta jo hienolta, että roskia sai heittää suoraan isoon roskapussiin eikä niitä tarvinnut sulloa pieniin muovipusseihin. Kyllä, huvit oli maalla pieniä 1980-luvulla.

Päivät ennen juhlia olivat kiireisiä ja täynnä touhua. Isää juoksutettiin kaupassa vähän väliä ja hän meni sinne hyvin mielellään, varmaankin pakoon hössöttäviä naisia, luulen. Hienointa juhlien järjestelyissä oli se, että niitä tehtiin yhdessä. Minutkin,  pahnanpohjimmainen,  otettiin tosissaan mukaan, vaikken varmaan mitään vielä osannut. Imin vain itseeni tunnelmaa ja työtapoja.

Meillä kotona, Lounais-Hämeessä, juhlaruoka oli melkein aina samaa, riippumatta siitä, oliko kyseessä häät vai hautajaiset. Perunat, silli, silakka, rosolli,maitojuusto eli juoksutinjuusto, piimäjuusto, lihapullat, porkkanalaatikko, lanttu- tai perunalaatikko ja puolukka. Juomana oli kotikaljaa, maitoa ja kotitekoista mehua. Menu oli varmaankin ns. hämäläinen pitopöytä. Kokolihaa tai  oli harvoin, saatika karjalanpaistia. Joskus saatettiin hommata savupalvia, jos oikein pröystäiltiin. Ruoat olivat siis melkein samoja kuin arkenakin, nyt ne kaikki vain pistettiin pöytään yhtä aikaa.

Juhlien luonteeseen kuului aina se, että ruokien epäonnistumista manattiin vahvasti. Juustontekijä mutisi itsekseen, jo paljon ennen kuin maito juoksettui, ettei tästä varmaan mitään tule. Rosollintekijä hakkasi salaattiaan vimmatusti ja oli sitä mieltä, että se menee mönkään, punajuurta oli ihan varmasti liian vähän! Meillä rosolli oli aina todella hienoksi hakattua, tädit huokailivat syvään ja raskaasti, jos jossakin saivat kuutioista rakennettua rosollia, mikä pyhäinhäväistys!

Kahvipöydässä sortteja oli sitten jo paljon enemmän. Juhlien arvokkuudesta kertoi usein se, miten montaa laatua pikkuleipää sinne leivottiin. Meillä oli usein  lusikkaleipiä, kaneliässiä, prinsipaalileipiä, herrasväen leipiä, kauralastuja, hevosenkenkiä, Napoleonin hattuja, Hilary Clintonin suklaaleipiä ja monenmoisia muita. Kahvin kanssa oli tietysti myös pakkopullaa, jota kukaan ei syönyt, mutta sitä piti olla, kahvikakkua ja tietysti täytekakkua.

80-luvulla täytekakun määrittely oli hieman erilainen kuin nyt. Täytekakku oli usein banaanimössöllä ja kermavaahdolla täytetty sekä koristeltu kermalla, marjoilla tai suklaanapeilla. Sokerimassaa ei tunnettu, marsipaanikin löysi Hämeeseen vasta 1990-luvun lopulla. Kakun kanssa ei siis juuri hifistelty. Mammani täytekakut olivat taas asia erikseen. Hänellä oli tapana terästää kuohukerma aina pikkutilkalla etikkaa, varmaankin vaahdottumisen parantamiseksi. Mitä vanhemmaksi mamma eli, sitä enemmän hänen kätensä vapisi ja sitä enemmän etikalle kakku maistui.

Vieläkin minusta juhlien järjestäminen on parasta mitä tiedän. Varsinaisesti itse juhlista en enää niin välitä, varsinkin jos niissä pitää olla vieraana. Usein löydän itseni juhlien lopusta keittiöstä tiskaamasta tai muuten vaan touhuamasta. Perusujolle ihmiselle, niinkuin minulle, siellä pääsee parhaiten juttuun ihmisten kanssa ja jos puheenaiheet loppuvat, voi aina paeta tiskien pariin.

Edelleen nautin siitä hetkestä juuri ennen vieraiden saapumista, kun ruoat ovat pöydässä ja perunoita nostellaan kattilasta. Se on minun tähtihetkeni.