Suksimista ja kuulaamista
Lunta, lunta, sitä riittää. Joka päivä meiltä lähdetään lumitöihin tai pelastamaan autoja hangesta. Terassin päällä on jo puolisen metriä valkoista höytälunta. Ennen joulua sinne hylkäämäni kahdenkymmenen kilon kahvakuula on jo hautautunut lumeen,tokkopa sitä löytää sieltä enää ennen kevättä. Niinpä minulla onkin ollut hyvä syy harrastaa muuta liikuntaa, kuten vähän hiihtoa, kävelyä ja salitreeniä.
Kahvakuulan heiluttelusta sain varmaankin yliherkkyysreaktion viime syksynä, kun kuula hallitsi arkeani jo vähän liiankin kanssa. Oli omia treenejä neljä kertaa viikossa, kävin yläkoululla vetämässä kuulatunteja, vedin kuularyhmää, kilpailin aktiivisesti, laadin säännöt uuteen lajiin, tein nettiin uudenlaisen virtuaalikisan ja järjestimme SM-kilpailut. Vähemmästäkin sitä kyllästyy sinänsä niin hieno laji kuin kahvakuulaurheilu onkin ja varsinkin sen maratonlajit. Kevään ajan olen antanut itselleni luvan keskittyä välillä johonkin aivan muuhun, ehkä se kipinä kuulaan vielä tulee kevään mittaan tai sitten ei. Aina voin kuitenkin harrastemielessä tehdä kuulatreenejä, vaikka en kilpailemaan lähtisikään. Toisaalta kaveri on jo minua houkutellut ultramaratonkisoihin elokuussa, joten katsotaan nyt miten käy.
On ollut mukava huomata, miten mielekästä hiihto minulle on ollut tänä talvena. Hiihtokilometrien kertyminen on ollut varsin vaatimatonta, mutta ne kerrat kun olen suksilla ollut, kokemus on ollut varsin miellyttävä. Ala-asteajoilta minulla on hiihdosta lieviä traumoja. Suksien voitelu kun oli mitä oli, niin usein oli tilanne, että suksen pohjaan oli enemmän kertynyt lunta kuin mitä latu-uralla oli. Hiihtovarusteet olivat 80-luvulla myös heikohkoja, puuvillainen aluspaita kun kastui, niin tiesi, että seuraava viikko meneekin kotona flunssaa potiessa. Opettajien hiihtotekniikkaopastus oli myös aika lapsenkengissä, jokaisen varmaan kuviteltiin osaavan hiihtää ilman opetustakin.
Myöhemmin hiihto ei minua juuri kiinnostanut, en edes omistanut suksia yläasteen jälkeen. Vasta aikuisena hankin uudenmalliset sukset uusine siteineen ja innostuin hetkeksi, kunnes lapsista joku katkaisi sukset metsäretkellä. Hiihtoharrastus jäi taas eikä kunnon talviakaan juuri ollut. Vasta tänä vuonna eräällä kauppareissulla ostin sukset, mistään mitään tietämättä ja ilman myyjän opastusta. Siinä sitten tein aivan pokkana ruokaostokset samalla kun sukset törröttivät ostoskärrystä, muutamaa kaupassa samaan aikaan asioivaa taisi tilanne hieman huvittaa. Otin ilmeisesti pitopohjasukset, asia selvisi minulle vasta kotona. Mutta hyvät sukset ne ovat, kunhan ei erehdy ladulle uuden lumen aikana, silloin ne eivät luista minnekään.
Tänä vuonna en ainakaan voi väittää, että lunta ei olisi tarpeeksi, etten voi hiihtää. Eikä minulla ole sitäkään tekosyytä, ettei ole välineitä. Nyt toivon vaan hyviä, luistavia kelejä ja teen taas hiihtotreffejä ystävien kanssa, jotta pääsen huoltamaan sosiaalisia suhteita samalla sivakoinnin lomassa. Jos vielä pääsee nuotiopaikalle asti ja paistaa muutaman grillimakkaran nuotiolla niin nautinto on lähes täydellinen!
Kahvakuulan heiluttelusta sain varmaankin yliherkkyysreaktion viime syksynä, kun kuula hallitsi arkeani jo vähän liiankin kanssa. Oli omia treenejä neljä kertaa viikossa, kävin yläkoululla vetämässä kuulatunteja, vedin kuularyhmää, kilpailin aktiivisesti, laadin säännöt uuteen lajiin, tein nettiin uudenlaisen virtuaalikisan ja järjestimme SM-kilpailut. Vähemmästäkin sitä kyllästyy sinänsä niin hieno laji kuin kahvakuulaurheilu onkin ja varsinkin sen maratonlajit. Kevään ajan olen antanut itselleni luvan keskittyä välillä johonkin aivan muuhun, ehkä se kipinä kuulaan vielä tulee kevään mittaan tai sitten ei. Aina voin kuitenkin harrastemielessä tehdä kuulatreenejä, vaikka en kilpailemaan lähtisikään. Toisaalta kaveri on jo minua houkutellut ultramaratonkisoihin elokuussa, joten katsotaan nyt miten käy.
On ollut mukava huomata, miten mielekästä hiihto minulle on ollut tänä talvena. Hiihtokilometrien kertyminen on ollut varsin vaatimatonta, mutta ne kerrat kun olen suksilla ollut, kokemus on ollut varsin miellyttävä. Ala-asteajoilta minulla on hiihdosta lieviä traumoja. Suksien voitelu kun oli mitä oli, niin usein oli tilanne, että suksen pohjaan oli enemmän kertynyt lunta kuin mitä latu-uralla oli. Hiihtovarusteet olivat 80-luvulla myös heikohkoja, puuvillainen aluspaita kun kastui, niin tiesi, että seuraava viikko meneekin kotona flunssaa potiessa. Opettajien hiihtotekniikkaopastus oli myös aika lapsenkengissä, jokaisen varmaan kuviteltiin osaavan hiihtää ilman opetustakin.
Myöhemmin hiihto ei minua juuri kiinnostanut, en edes omistanut suksia yläasteen jälkeen. Vasta aikuisena hankin uudenmalliset sukset uusine siteineen ja innostuin hetkeksi, kunnes lapsista joku katkaisi sukset metsäretkellä. Hiihtoharrastus jäi taas eikä kunnon talviakaan juuri ollut. Vasta tänä vuonna eräällä kauppareissulla ostin sukset, mistään mitään tietämättä ja ilman myyjän opastusta. Siinä sitten tein aivan pokkana ruokaostokset samalla kun sukset törröttivät ostoskärrystä, muutamaa kaupassa samaan aikaan asioivaa taisi tilanne hieman huvittaa. Otin ilmeisesti pitopohjasukset, asia selvisi minulle vasta kotona. Mutta hyvät sukset ne ovat, kunhan ei erehdy ladulle uuden lumen aikana, silloin ne eivät luista minnekään.
Tänä vuonna en ainakaan voi väittää, että lunta ei olisi tarpeeksi, etten voi hiihtää. Eikä minulla ole sitäkään tekosyytä, ettei ole välineitä. Nyt toivon vaan hyviä, luistavia kelejä ja teen taas hiihtotreffejä ystävien kanssa, jotta pääsen huoltamaan sosiaalisia suhteita samalla sivakoinnin lomassa. Jos vielä pääsee nuotiopaikalle asti ja paistaa muutaman grillimakkaran nuotiolla niin nautinto on lähes täydellinen!
Kommentit
Lähetä kommentti